arktinen hysteria is a tumblelog.

#14 National Treasure: Salaisuuksien kirja

Jäin toissapaäivänä illaksi television eteen kun sieltä tuli Jon Turteltaubin ohjaama National treasuren kakkos-osa. Elokuva on pöhkö ja sitä katsoi ihan mielellään, vaikka mieleeni tuli ettei elokuvaa tule koskaan näyttää eräälle ystävälleni: hän ottaa Väli-Amerikan intiaanit tosissaan, eikä katsoisi suopeasti kulttuurien siirtämistä 5000 kilometriä pohjoiseen. Juuri tämä olikin elokuvan ongelma: sen Yhdysvallat-keskeisyys. Juonen katalysaattori, kuka murhasi Abraham Lincolnin ja sisällissodan salaiset kähminnät ovat liian kulttuurispesifejä (ikonit Mount Rushmoren, Vapauden patsas ja Library of Congress) herättääkseen minussa sen suurempaa kiinnostusta.

Kun ajattelin mitä kirjoittaisin tähän pieneen katsaukseen, en edes aluksi kirjoittanut ohjaajan nimeä, toimi jonka olen kaikkien muiden elokuvien kohdalla tehnyt. Tämä tietenkin johtuu siitä, että ajattelen Brucheimer-koneiston elokuvan olevan vähemmän ohjaaja-sidonnainen kuin seuraavaksi arvioimani Kieslowski. Tämä on tietenkin elokuvia ulkoisista syistä arvottavaa ja sen tekeminen ei liity elokuviin mitenkään, vaan oman persoonani pönkittämiseen. Tämän pystyin huomaamaan vasta muutama päivä sitten, kun luin kirjasta Media markkinoilla ajatuksen “auteur”-ideologian olevan vain yksi keino myydä elokuvaa; kulminoida joukkoprosessi yhteen helpostimyytävään henkilöön, Kieslowskiin tai Bruckheimeriin.

#13 Leijat Helsingin yllä

Kjell Westön romaaniin perustuva elokuva, jossa hyvin pienessä osassa oli Alexander Skarsgård. Mielenkiintoisinta katselukokemuksessa ei ollut elokuva, vaan kanssasilmäilijältä saamani tieto kauppakorkeakoulujen maailmasta. 

#12 Das Leben der Anderen

Florian Heckel von Donnersmarck on ohjaajan nimi. Katsoin eilen vuoden 2006 elokuvan Muiden elämä, joka näkyy voittaneen paljon palkintoja. On jopa ihmeteltävää, miten en ole katsonut tätä elokuvaa aikaisemmin, mutta nyt olen siitä iloinen, sillä lähtiessäni syksyllä valloittamaan lisää Axis of Eviliä, on Stasi-elokuva oiva oppitunti.

Ajatuksiani katsoessani elokuvaa: sietämätöntä! Sietämätöntä!

Pahuus on hienovireistä pahuutta, banaalia pahuutta. Kuten Othello sanoo Jagolle tämän istutettua epäilyksen Desdemonan uskottomuudesta: “Todista minulle hänen olevan syytön”. Mutta eihän syyttömyyttä voi todistaa.

Muistan elokuvan oscar-voittajana: näin amerikkalainen hegemonia yrittää levittää lonkeronsa sinne minne ne eivät kuulu. Kamppailuni kulttuuri-imperialismia vastaan jatkuu! Tämä oli hyvä elokuva. Mieleeni muistuu Parnassosta jokin aika sitten lukemani Totaalisen romaanin essee, jossa romaaneilta toivotaan tarinaa ja sisältöä tyhjän kielipelin sijaan. Vaikka esseessä tällaiset romaanit kilpailevatkin elokuvien kanssa, sanoisin Muiden elämää mainitut vaatimukset täyttäneeksi elokuvaksi, totaaliseksi elokuvaksi.

Mieleeni muistuu joskus teininä katsomani Veronikan kaksoielämä, josta en tuolloin pitänyt. Ehkäpä jos katsoisin sen nyt uudestaan olisin hieman kehittyneempi katsomaan sen.

Kirjoittamisesta ja kielestä

Hei hyvä lukija!

Mitä suuremmalla todennäköisyydellä tunnen sinut henkilökohtaisesti, joten miksi kirjoittaa internettiin kun voisin sanoa asiani kasvokkain? Perustin blogini pitääkseni yhteyttä maailman toiselta laidalta ja kirjatakseni huomioita Hongkongista. Pian tämä into kuitenkin haihtui, en viitsinyt kirjoittaa asioita, joita olin jo paikan päällä ystävieni ja tuttavieni kanssa puinut ja ruminoinut jo kerta kerran jälkeen vielä tänne blogiin. Nyt kun olen eristäytynyt tänne Keski-Suomeen, on minulla taas aikaa ja halua kirjoittaa, mutta hyvin vähän kirjoittamisen aiheita; tekeminen on vaihtunut opiskeluun ja kontemplointiin. Joten miksi siis kirjoittaa blogia?

En ole koskaan ollut nopeaälyinen tai teräväkielinen keskustelussa. Tarvitsen ne ylimääräiset 15 sekuntia joita kirjoittaminen vaatiin ajatuksen muotoiluun. Näiden luonnollisten taipumuksieni lisäksi olen huomannut kielen todellakin jakautuneen kahtia, kiinan puhuminen ja kirjoitus itsestäänselvin esimerkki. Toinen kirjoitukseni kirjakielinen ilmaisu. Hongkongissa ollessani kiinnostukseni kieleen kasvoi huomattavasti. Kävin englannin kieliopin kurssin, joka luokkatilanteena oli hirveä, mutta sisällöllisesti kiinnostava. Päätin myös viimein opetella venäjän kunnolla. Toki minua ovat aina kiinnostaneet vieraat kielet, suurin muutos tapahtui siinä, että päätin opetella kunnolla suomen kielen. 

Joten jääköön blogi eloon kielellis-kultturilliseksi ilmaisualustaksi. Ja sitäpaitsi, menen syksyllä Pietariin, ehkäpä siellä on jälleen blogattavan arvoisia asioita.

#11 Le dernier métro

Katsoin tämän Truffautn elokuvan jo viikko sitten, mutten ole kehdannut tunnustaa sitä. Minulla oli monen vuoden ajan 70-luvun elokuvia listaava Taschenin kahvipöytäkirja, jonka vaihtoon lähtiessäni jätin entistä kommuuniani innoittamaan. Tässä kirjassa mainittiin tämä Viimeinen metro, joten se on vuosia ollut katsottavien elokuvien listallani. 

Ei jeesus miten tyhmä elokuva. Hyvä on, Catherine Deneuve on kaunis, eikä Gerardkaan ole niin ruma kuin nykyään, mutta katsottuani tämän elokuvan päällimmäisenä mielessäni on: miksi tämä elokuva on edes tehty? Se oli niin muotovalio, sisällyksetön, hemmetin souflee. Kyllä sitä katsoi, mutta eikös tässä nyt tuhlaantunut kaksi tuntia elämästä?

#10 La Haine

Kirjasto, jossa on laaja valikoima elokuvia, on pitkin elokuvaharrastustani ollut jos ei oleellinen, niin ainakin skaalaa laajentava tekijä. Kun muulloin katson elokuvia joko näyttelijän tai ohjaajan filmogfafioita seuraten, kirjastosta pystyn ottamaan satunnaisen mielenkiintoisen näköisen elokuvan josta en aikaisemmin tiennyt mitään, ja näin tutustumaan uuteen.

Viha ei kuitenkaan ollut minulle täysi tuntemattomuus. Olen joskus vuosia sitten lukenut siitä kehuja kun se on tullut dvdlle ja muistin Vincent Casselin näyttelevän siinä. Joten otin Mathieu Kassovitzin elokuvan vuodelta 1995 kirjaston hyllystä mukaani.

Elokuva kertoo ranskalaisen betonilähiön vihaisista nuorista miehistä. Tapahtumat sijoittuvat mellakoiden aikaan ja kuvailevat aristoteelisesti yhtä vuorokautta. Hyvän elokuvasta tekee se, ettei sen päähenkilöitä, Vinz, Hubert ja Said, kuvata ymmärtäväisellä maailmoja syleilevällä otteella, mutta ehkäpä kuitenkin elokuva ansaitsisi Humanismin käden. Huomasin, että kolmikon muiden näyttelijöiden kuin Casselin nimet ovat samat kuin hahmojensa, mutta jos tämä kertoo amatööreistä, ei katsoja kuitenkaan joudu kärsimään vastaavanlaisiin tapauksiin liitettävästä myötähäpeästä. Elokuva on kuvattu jännittävästi; paikoitellen yllättyy kameran kepposteluun.

Elokuva oli niin hyvä, että katsastin internetistä kuka tämä ohjaaja-veikko on. Ja apropoo! Naama on tuttu, sillä Kassovitz on myös näyttelijä, minulle tutuin Amelien romanttisena vastaparina. Hän on ohjannut myöhemminkin elokuvia, jotka internethypen perusteella ovat kuraa.

#9 Coco Chanel & Igor Stravinski

Hienon näköinen, mutta alun baletti-kohtauksen jälkeen sisälkököyhäksi jäänyt elokuva Chanelin ja Sravinskin suhteesta. Jon Kounenin elokuva muutaman vuoden takaiseen Chanel-kuumeeseen.

Kultturishokki!

Olen ollut Suomessa viikon päivät, ensin Lahdessa, nyt Jyväskylässä. Nenä vuotaa ja kurkku on kipeä.

Esikaupunkeja ja omakotitaloja. Päivällä ulkona kulkevat vain mummelit ja työttömät juopot. Sain jo kuulla moraalisaarnan kun erehdyin sanomaan ääneen suomalaisten olevan rumia ja lihavia. Luen paraikaa pääsykokeisiin, mutta mökkihöperyyskestokykyni on madaltunut niin alhaiseksi, etten kyennyt istumaan toista päivää vain täällä keskustan ulkopuolella, vaan pyöräilin kahville ja tarkkailemaan ihmisiä. Sain viimein myös ostettua rooibos-teetä.

Hyviä puolia Suomessa on raikas ilma, pyöräily, sekä se, että yllätyksekseni omaan varsin laajan garderobin, eikä tarvitse pitää rumia vaatteita päällä. Harmittavaa kuitenkin on, että pitää pitää paljon vaatteita päällä, totuin jo 30 asteeseen. Ruoka on myös keskimääräisesti parempaa, sillä makupaletti ei koostu pelkästään makeasta ja rasvaisesta.

Kävin opiskelijaravintolassa lounastamassa. Toki tarkoituksenani oli kuunnella mitä puheenaiheta nykyään on, mutta kielen ymmärtäminen on osittain kirous: humanistijaarittelua on sietämätöntä kuunnella. Kun itse tunnen edistyneeni kuulemistani puheenaiheista mm. vaihtovuoden aikana eteenpäin, junnaa keskivertoviherpiipertäjä latteissa argumenteissa sukupuolirooleista niistä ensi kertaa kuulleena. Ehkäpä kaikkien pitää käydä tietyt elämänvaiheet läpi…

Ehkäpä tämä on vain temporaalista vastakulttuurishokkia, mutta vaikka en Hongkongiin kaipaakaan, tunnun kasvaneeni suomalaisesta hegemoniasta toisaalle. Unelmoin Tukholmasta, Kööpenhaminasta ja Cote d’Azuresta. Jos rahaa on, bloggailen näistä paikoista kesän mittaan.

Ja hyvää Eurooppa-päivää!